Videoneuvottelun mahdollisuudet sosiaalityön asiakastyössä

Lähes jokainen meistä käyttää nykypäivänä informaatio- ja viestintäteknologiaa päivittäisissä toimissaan tiedonhaun, vuorovaikutuksen tai asioinnin välineenä. Sosiaalipalveluissa tätä mahdollisuutta ei ole vielä kyetty kunnolla hyödyntämään. Ihmiset käyttävät arjessa ja työssä teknologiaa toisaalta ajattomuuden ja paikattomuuden ja toisaalta nopeuden ja helppouden vuoksi. Sosiaalityön asiakastyön pitäisi tulla lähemmäksi palvelun käyttäjien arkipäivän toimintaa, tai jopa osaksi sitä. Tämän vuoksi tarvitaan tutkimustietoa siitä, miten ja minkälaisissa tilanteissa esimerkiksi henkilökohtaista, internetpohjaista videoneuvottelua voitaisiin hyödyntää sosiaalityön asiakastyössä. Tarvitaan mm. tietoa sitä, minkälaista lisäarvoa videoneuvottelun käyttö voi tuoda perinteisiin yhteydenpitomuotoihin ja käytänteisiin verrattuna. Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota niihin vaiku-tuksiin, joita videoneuvottelun käytöllä on asiakas- ja vuorovaikutussuhteen muodostumisessa.

Henkilökohtaisia internetpohjaisia videoneuvottelusovelluksia on olemassa, ja olen itse päässyt kokeileman sellaista asiakastyössä ollessani työharjoittelussa eräässä sosiaalityön toimintayksikössä. Henkilökohtainen internetpohjainen videoneuvottelusovellus on kuin Skype, joka on monille sosiaalityön asiakkaille entuudestaan tuttu, mikä osaltaan madaltaa kokeilemisen kynnystä. Ero Skypeen on lähinnä siinä, että sosiaalityön asiakastyössä käytettäviltä videoneuvottelusovelluksilta edellytetään sitä, että tietoliikenne on vahvasti salattua ja suojattua asiakkaiden yksityisyyden suojan turvaamiseksi. Tällaista internet-pohjaisia videoneuvottelusovellusta voidaan käyttää mobiilisti omalta kannettavalta tietokoneelta, tabletilta tai puhelimelta. Ainoa ehto on riittävän hyvin toimiva internetyhteys sekä laitteeseen integroitu tai erillinen kamera ja mikrofoni.

Videoneuvottelu tarjoaa vaihtoehtoisen tavan asioida sosiaalipalveluissa. Sen avulla voidaan monipuolistaa sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden välistä vuorovaikutusta. Mahdollisuus valita videoneuvottelun käyttö tarkoittaa asioimista omista lähtökohdista käsin, mikä lisää asiakkaan valinnanvapautta ja valtaa. Kyse on paikasta riippumattoman, matalan kynnyksen vuorovaikutuksesta, joka voi tehdä asioinnista joustavampaa ja siten lisätä asiakkaan aktiivista otetta asioihinsa. Kokeilemani videoneuvottelusovelluksen käyttö oli parhaimmillaan nopeaa ja helppoa. Monet asiakkaat olivat käteviä käyttämään viestintävälineitä ja internettiä, mikä teki heistä tavallaan tasavertaisempia suhteessa sosiaalityöntekijään. Asetelma on aivan eri, kuin jos asiakas joutuisi tulemaan sosiaalitoimistoon vastaanotolle, jossa sosiaalityöntekijä istuu työpöytänsä takana. Monia asiakkaita voi ahdistaa jo pelkkä ajatus sosiaalitoimistoon menemisestä. Mieleen voi hiipiä leimautumiseen liittyviä aivan aiheellisia pelkoja, jotka voivat jopa estää avun hakemisen ja palvelujärjestelmän tehokkaan hyödyntämisen.

Anonyymiä asiointiako?

Henkilötietolain mukaan arkaluonteisia ovat kaikki tiedot, jotka koskettavat henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiaan palveluja, tukitoimia ja muita sosiaalihuollon etuuksia (henkilötietolaki 11§). Onkin mielenkiintoista, kuinka paljon sosiaalityön puitteissa käytetään aikaa ja vaivaa tietoturvaan ja tietosuojaan liittyvissä kysymyksissä asiakkaiden yksityisyyden suojaamiseksi, toisaalta Suomen kaltaisessa maassa kunnalliset sosiaalitoimistot sijaitsevat yleensä taajamien keskustoissa eikä niissä ole mahdollisuutta asioida huomaamattomasti saatikka anonyymisti. Viimeistään odotusaulassa joutuu kohtaaman muita ihmisiä ja kohtalotovereitaan, minkä jälkeen sosiaalityöntekijän huoneeseen päästyään asiakkaan kurkkua saattaa jo kummasti kuristaa. Asiakkaan kokemus sosiaalitoimistossa asioimisesta saattaakin olla ahdistava ja jopa nöyryyttävä. Tähän verrattuna kotisohvalta asioiminen voi olla suorastaan vapauttava kokemus, jonka puitteissa vuorovaikutuksesta voi muodostua kohtaavampi ja tasavertaisempi kuin vastaanotolla sosiaalitoimistossa.

Tutkimusten mukaan sosiaalityön asiakastyössä ei ole toistaiseksi ollut käytössä merkittävässä määrin sellaista teknologiaa, joka edistäisi asiakaslähtöisten palveluiden toteuttamista ja asiakkaan osallistumista. Esimerkiksi henkilökohtaisten internetpohjaisten videoneuvottelujen käyttö sosiaalityön asiakastyössä on yhä hyvin harvinaista. Julkisten palvelujen digitalisaation edistämiseksi ja sosiaalipalveluiden viemiseksi verkkoon kannattaisi kuitenkin ryhtyä kokeilemaan videoneuvottelun käyttöä asiakastyössä. Asiakasta ei pidä velvoittaa asioimaan etänä, mutta palvelun tarjontaa pitäisi monipuolistaa niin, että kotoa asioiminen olisi aito vaihtoehto. Joissakin sosiaalityön toimintayksiköissä tämä on jo nyt mahdollista, mutta siitä huolimatta videoneuvottelun käyttö on kokemukseni mukaan hyvin vähäistä tai olematonta. Vähintä mitä sosiaalityöntekijät voisivat näissä yksiköissä tehdä, on kertoa asiakkaille mahdollisuudesta asioida etänä kotoa tai muusta itselle sopivasta paikasta käsin. Kyse on paitsi asiakaslähtöisyydestä myös asiakkaan toimijuuden, osallisuuden ja itsemääräämisoikeuden sekä valinnanvapauden korostamisesta.

Henkilökohtaisen videoneuvottelun etuna voidaan pitää sitä, että välimatka ei muodostu työskentelyn esteeksi. Paikasta riippumattomuus helpottaa verkostojen kokoamista ja aikataulujen yhteensovittamista, kun jokainen saa osallistua neuvottelun omalta koti- tai työpaikalta. Suurten verkostojen kokoamisessa olisin kuitenkin maltillinen ja kokeilisin videoneuvottelua ensin kahden kesken tai pienessä piirissä ennen kuin laajentaisin osallistujajoukkoa. Kokemukseni mukaan henkilökohtainen videoneuvottelusovellus on sananmukaisesti henkilökohtainen eikä se ole sellainen teknologinen sovellus, joka soveltuisi isomman verkostotapaamisen vuorovaikutuksen alustaksi. Parhaiten se toimii kahdenkeskisessä tai pienen piirin vuorovaikutuksessa. Isommalla porukalla se toimii lähinnä, mikäli useampi henkilö osallistuu neuvotteluun samasta paikasta, samalta näyttöpäät-teeltä. Henkilöitä tärkeämpi rajoittava tekijä onkin se, kuinka monesta eri internetyhteydestä videoneuvotteluun osallistutaan. Esimerkiksi perheen kanssa työskentely onnistuu kokemukseni mukaan hyvin esim. kolmen perheenjäsenen käyttäessä samaa päätelaitetta neuvotteluun osallistumisessa. Samalla työntekijällä on hyvät edellytykset perheen sisäisen vuorovaikutuksen havainnoimiseen ja tilanteesta välittyvien viestien sanoittamiseen.

Parhaimmillaan videoneuvottelu tarjoaa hyvin intensiivisen vuorovaikutuskokemuksen ja läsnäolon tunteen. Toista ihmistä voi päästä hyvin lähelle erityisesti kahdenkeskisissä vuorovaikutustilanteissa silloin, kun molemmat katsovat suoraan kameraan näyttöpäätteen edessä istuen. Tällöin voi tuntua jopa siltä, että välimatka toiseen ihmiseen häviää tyystin. Tämänkaltaisissa tilanteissa tunteiden kohtaaminen ja käsittely onnistuu yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin normaalissa kahdenkeskisessä tapaamisessa. Itse asiassa lienee harvinaista, että samassa fyysisessä tilassa olevat vuorovaikutusosapuolet näkevät toistensa kasvot ja ilmeet yhtä läheltä ja hyvin kuin kaksi videoneuvottelun osapuolta, jotka keskittyvät tilanteeseen ja katsovat näyttöpäätteeseen, jossa näkevät keskustelukumppaninsa, ja josta kamera välittää heistä kuvaa toiselle osapuolelle.

Toisaalta on myönnettävä, että videoneuvottelulla on usein myös etäännyttävä vaikutus vuorovaikutustilanteeseen, mikä voi johtua esim. verkkoyhteyksistä tai siitä, että keskustelun osapuoli ei katso kameraan tms. Etäännyttävä vaikutus muodostui joidenkin asiakkaiden mukaan siitä, että he kokivat olevansa esim. kotona turvassa ja voivansa periaatteessa milloin tahansa katkaista yhteyden. Kokemukseni mukaan yllättävää oli puolestaan se, että asiakkaat mielsivät välimatkan ja etäännyttävän vaikutuksen miellyttäväksi. Vuorovaikutustilanne tuntui heistä jotenkin turvallisemmalta ja vähemmän ahdistavalta, mikä rohkaisi heitä sanomaan asioita, joita eivät olisi muuten uskaltaneet sanoa tai ottaa esille.

Asiointia kotoa käsin

Etäännyttävä vaikutus vaikeuttaa toisen ihmisen tunteiden kohtaamista ja käsittelyä. Toisaalta se vapauttaa, kun toisen tunteita ei tarvitse eikä voi niin tarkasti huomioida ja tarkkailla. Tunteet nimittäin tarttuvat herkästi ja tunnepitoisessa vuorovaikutuksessa henkilöt saattavat alkaa tarkkailla ja kontrolloida omia tunteita ja viestejä, mikä vie huomion pois itse asiasta ja vuorovaikutuksesta. Osa asiakkaista myös viesti varsinaisiin asioihin keskittymisen tuntuneen helpommalta, tunnetason pysyessä matalammalla. Tulkintani mukaan kyse on sitä, että videoneuvottelu rohkaisi monia sitä käyttäneitä asiakkaita sen aiheuttaman etäännyttävän vaikutuksen suojatessa heidän minuuttaan.

Eivät videoneuvottelun käytön kokemukset pelkästään positiivisia olleet, sillä tekniseen sovellukseen liittyvä epävarmuus ja verkkoyhteyksien toimimattomuus heikensivät monessa tapauksessa käyttökokemusta merkittävällä tavalla. Liian monessa tapauksessa tekniset ongelmat muodostuivat videoneuvottelun käytön esteeksi. Tekniset ongelmat loivat epävarmuuden tunnetta ja jakoivat vuorovaikutusosapuolten havaintokykyä kohtaamisessa. Toisaalta monet näistä teknisistä ongelmista osoittautuivat käytön harjaantumisen myötä suhteellisen helposti ylitettäviksi. Osa työntekijöistä suhtautui kuitenkin alusta lähtien melko kriittisesti henkilökohtaisen videoneuvottelun käyttämiseen asiakastyössä. Nämä työntekijät myös luovuttivat ensimmäisten vastoinkäymisten kohdalla, mikä esti heitä kartuttamasta sellaisia kokemuksia, joiden avulla tekniset ongelmat olisivat olleet jatkossa voitettavissa. Kokemukseni mukaan itse videoneuvotteluun tottuu suhteellisen helposti, mutta teknisen sovelluksen ja internetyhteyksien hallinta vaatii jonkun verran totuttelua ja harjaantumista. Parasta on valita kiireetön hetki asiakkaan kanssa videoneuvottelun kokeilemiseksi, samalla voi vaihtaa kokemuksia ja kysyä asiakkaan kuulumisia. Lopulta on tärkeää, että asiakas kokeen videoneuvottelun käytön omakseen.

Aleksis Schmitt
eSosiaalityön maisterikoulutuksen opiskelija

Ikääntyminen verkkoyhteiskunnassa

Väestön ikääntyessä erilaisilla teknologisilla ratkaisuilla ja innovaatioilla on pyritty edistämään ikääntyneiden hyvinvointia ja itsenäistä elämää (1,2). eSosiaalityön pro gradu -tutkielmassani tarkastelin ikääntyneille kehitettävän teknologian merkityksiä. Käytin tutkielmani aineistona ikäteknologian parissa työskentelevien asiantuntijoiden haastatteluja, joita analysoin diskurssianalyysin keinoin. Tutkielmani taustalla on sosiaalisen konstruktionismin teoria, joka korostaa teknologian roolia osana sosiaalista ympäristöä, jossa yksilön teknologiasuhteeseen vaikuttaa ajallinen ja kulttuurinen konteksti (3). Tutkielman tuloksissa ilmeni konstruktiivisen näkökulman mukaisesti se, että teknologian suunnittelu on valintojen tekoa, johon vaikuttaa vallitsevat sosiokulttuuriset käsitykset ja diskurssit. Hyvinvointiteknologian kehittämisessä tulee myös huomioida siihen vuorovaikutuksellisesti liittyvä ympäristö kuten palvelut, organisatoriset käytännöt ja prosessit (4).

 

 

Sosiaalisen ulottuvuuden merkitys

 

Ikäteknologian kehittämisessä ja suunnittelussa on tärkeää kiinnittää entistä enemmän huomiota sosiaalisiin tekijöihin. Teknologian kehitys vaikuttaa ihmisten toimintaan, mutta myös ihmiset muokkaavat aktiivisesti teknologiaa luoden sille erilaisia käyttötapoja ja käyttökulttuuria (5). Sosiaalinen konteksi määrittelee millaisia mahdollisuuksia tai esteitä ikääntyneiden toimijuudelle rakentuu verkkoyhteiskunnassa esimerkiksi sen kautta miten ikääntynyt määritellään teknologian käyttäjänä ja kuluttajana. Teknologista toimijuutta rajoittavat tutkielman tulosten mukaan kielteiset ja stereotyyppiset ikäkäsitykset sekä ikääntyneiden näkeminen yhtenäisenä käyttäjäryhmänä. Vaikka useat ikääntyneet käyttävät jo aktiivisesti teknologiaa, heidän roolinsa ja toimijuutensa verkkoyhteiskunnassa saattaa määrittyä vielä liian kapeasti tukeakseen täyttä osallisuutta. 

Teknologian kehittämisorientaatio on usein vanhuuden riskejä minivoivaa sekä turvaan ja valvontaan perustuvaa sen sijaan, että se kiinnittyisi voimakkaammin sosiaalisiin lähtökohtiin. Teknologia voi tarjota uudenlaisia hyvinvointia tukevia mahdollisuuksia esimerkiksi yksinäisyyden lievittämisessä teknologiavälitteisen tuen ja vuorovaikutuksellisen teknologian avulla. Sosiaalisen teknologian kehittäminen viihtymisen, rentoutumisen ja oppimisen näkökulmista voi olla merkittävässä roolissa tukemassa elämänlaatua ikääntyessä. Haastateltavat kuvasivat miten digitaalinen pelaaminen tuottaa viihtymisen lisäksi oppimista sekä mahdollistaa fyysistä hyvinvointia edistävän harrastamisen kotona. Lisäksi masennuksen ennaltaehkäisyn tai päihdekuntoutuksen tukena voi toimia erilaiset omahoitojärjestelmät sekä työntekijän ja asiakkaan työskentelyä tukevat sovellukset.

Teknologia vanhustyön rakenteissa

 

Tutkimusaineiston mukaan ikääntyneiden erilaiset palvelut sosiaali- ja terveysalalla ymmärretään toimintaympäristöinä, joissa teknologia saattaa saada ihmisläheisen työn vastakohtana kylmän ja työtä haittaavan merkityksen. Teknologia ei välttämättä toimi työtä tukevana välineenä vaan se luo työhön suoritteita ja pakkoja. Teknologian käyttöönotto vanhusten palveluissa vaatii koulutusta, hallinnon ja esimiestyön tukea sekä työntekijöiden oman teknologiasuhteen tarkastelua. Teknologian hyväksyminen ja liittäminen osaksi työkulttuuria on rakennuttava työyhteisöjen sisällä. Yhteinen kehittäminen ja käyttöönotto auttavat teknologiaa integroitumaan laadukkaammin osaksi palveluja ja tukemaan rakenteiden muuttumista. Haastatteluissa ilmeni, että teknologiaa voi käyttää ja hyödyntää palveluissa lukemattomilla eri tavoilla kun työntekijät ja asiakkaat itse pääsevät osallistumaan sen kehittämiseen ja soveltamiseen.

Palvelujen digitalisoitumisen tavoitteena tulisi olla se, että teknologia tukee ja uudistaa palveluprosesseja. On kuitenkin tärkeää huolehtia samalla siitä, että eri käyttäjäryhmien erityistarpeet tulevat huomioiduksi. Tämä merkitsi tutkielman tulosten mukaan sitä, että uudistamisessa tulisi tarjota riittävästi tukea uuden teknologian käyttöön ja oppimiseen, jolla voidaan vahvistaa ikääntyneiden osallisuutta digitalisoituvassa toimintaympäristössä.

Ikäerityisen kehittämisen ristiriitaisuus

 

Tutkielmani tuloksissa ilmeni, että teknologian ikäerityinen kehittäminen pitää sisällään ristiriitaisia elementtejä. Toisaalta ikääntyneille suunnattu teknologia saattaa vastata hyvin tietyn kohderyhmän tarpeisiin esimerkiksi käytettävyyden osalta. Toisaalta ikääntyneille saatetaan tuottaa sellaista teknologiaa, joka erottelee ja leimaa heitä stereotyyppisten ikäkäsitysten mukaan. Aineistossa korostui se, että ikääntyneiden mukanaolo teknologian suunnittelussa sekä kehittämisen suuntaaminen ikääntyneiden itsensä määrittelemien tarpeiden mukaan edistävät ikäteknologian onnistumista. Osaksi kehittämisen kysymykset ovat universaaleja ja palvelevat kaikkia käyttäjäryhmiä esimerkiksi käytettävyyden ja esteettömyyden osalta. Niiden vahvistaminen vaatii myös yhteiskunnallista päätöksentekoa kehittämisessä.

Ikääntyminen ilmenee sosiokulttuurisesti eri maissa erilaisena ja tästä syystä sosiopoliittisten ratkaisujen taustalle tarvitaan monitieteellistä tutkimusta sekä ymmärrystä ikääntymisen monimuotoisuudesta (1). Tämä pätee yhtä lailla teknologisten ratkaisujen ja innovaatioiden kohdalla. Monitieteellisen kehittämisen avulla ikäteknologian tuottamisessa voidaan painottaa myös sosiaalitieteellistä näkökulmaa kuten ihmiskeskeisyyttä, sosiaalisesti kriittisiä kysymyksiä sekä ikääntyneiden teknologisen toimijuuden tukemista. 

Mia Niemi

Lapin yliopisto, eSosiaalityön maisterikoulutus

Pro gradu -tutkielma: ”Ikäteknologian merkityksiä asiantuntijoiden puheessa”

Lähteet:

[1] Futurage 2011: A Road Map for European Ageing Research. http://www.futurage.group.shef.ac.uk/road-map.html.

[2] WHO 2015: Aging and Health. http://www.who.int/entity/mediacentre/factsheets/fs404/en/index.html.

[3] Talsi, Noora 2014: Kodin koneet: teknologioiden kotouttaminen, käyttö ja vastustus. Kopijyvä Oy. Jyväskylä.

[4] Melkas, Helinä & Pekkarinen, Satu 2014: Hyvinvointiteknologia. Teoksessa Leikas, Jaana (toim.): Ikäteknologia. Gaudeamus. Helsinki, 209–226.

[5] Leikas, Jaana 2014: Tieto- ja viestintäteknologia. Teoksessa Leikas, Jaana (toim.): Ikäteknologia. Gaudeamus. Helsinki, 199-208.

Digitaaliset palvelut vammaispoliittisessa kielenkäytössä

Nykyisessä verkkoyhteiskunnassa vaatimukset digitaalisten palvelujen käyttämiseen ovat kasvaneet. Tieto- ja viestintäteknologian voi rinnastaa perusoikeudeksi, joka kuuluu kaikille. [1] Digitalisaatio on sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla keskeinen poliittinen tavoite (ks. [2], [3]), ja se on nostettu keskeiseksi teemaksi myös vammaispolitiikassa (ks. [4], [5]). Tieto- ja viestintäteknologian voidaan sanoa olevan jopa yksi tämän päivän vammaispoliittinen trendi [6]. Oma eSosiaalityön pro gradu -tutkimukseni käsittelee suomalaisten vammaispoliittisten ohjelmien digitaalisiin palveluihin liittyvää kielenkäyttöä. Tutkimusaineistoni koostui kuntien, kuntayhtymien ja puolueiden vammaispoliittisista ohjelmista niiltä osin kuin ne käsittelevät digitaalisia palveluja. Tarkastelin vammaispoliittisia ohjelmia erityisesti vammaispoliittisten tavoitteiden ja vammaisten henkilöiden oikeuksien näkökulmasta. Näin ollen tutkimusaineiston analysoinnissa käytin kriittistä diskurssianalyysiä.

 

Digitaalisiin palveluihin liittyvän kielenkäytön tarkastelulla saadaan ymmärrystä siitä, millaisia merkityksiä digitaalisista palveluista ja vammaisista henkilöistä vammaispoliittisissa ohjelmissa luodaan. Ohjelmissa esiintyvien diskurssien luomat merkitykset voivat vaikuttaa digitaalisten palvelujen kehittämistyöhön sekä käsityksiin vammaisista henkilöistä digitaalisten palvelujen käyttäjinä. Vammaispoliittisten ohjelmien puhetavat digitaalisista palveluista olivatkin moninaisia ja vaihtelevia.

 

Erotin ohjelmista viisi digitaalisia palveluja koskevaa diskurssia, jotka tarkastelivat digitaalisia palveluja ja vammaisia henkilöitä erilaisista näkökulmista. Tulkitsemani diskurssit olivat retorinen diskurssi, yhdenvertaisuusdiskurssi, mahdollisuusdiskurssi, estediskurssi ja realismidiskurssi. Retorinen diskurssi toimi koko tutkimusaineiston läpileikkaavana diskurssina. Retorista diskurssia kuvaavat erilaiset ideologiset ajatukset ja tavoitteet, joita käytäntöön siirtäminen saattaa olla vaikeaa. Konkreettiset tavoitteisiin liittyvät keinot ja vastuutahot puuttuivatkin monesta ohjelmasta, jolloin vammaispoliittiset tavoitteet saattavat jäädä vain puheen asteelle. Positiivisia ja vammaispoliittisten tavoitteiden mukaisia diskursseja olivat yhdenvertaisuusdiskurssi ja mahdollisuusdiskurssi. Niissä vammaisista henkilöistä muodostuu digitaalisten palvelujen käyttäjinä myönteinen kuva ja niiden kautta vahvistetaan vammaisten henkilöiden oikeutta esteettömiin ja saavutettaviin digitaalisiin palveluihin. Este- ja realismidiskurssissa puhutaan digitaalisista palveluista taas negatiiviseen sävyyn ja niissä painotetaan digitaalisten palveluiden käyttämisen esteitä ja toimintarajoitteita. Ne saattavat heikentää vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutumista, koska ne omalta osaltaan ylläpitävät yhteiskunnan vammauttavia ja syrjiviä rakenteita.

 

Tutkimusaineistossani digitaalisten palvelujen käsittelyn aste ja esiintyminen vaihtelivat ohjelmakohtaisesti paljon. Digitaalisten palvelujen erilaiset painotukset tai kokonaan huomiotta jättäminen ovat sinänsä erityisen mielenkiintoisia havaintoja, koska digitalisaatio on yksi hallituksen kärkihankkeista. Tämä johtuu oman tulkintani mukaan siitä, että digitaalisten palvelujen ja sähköisen asioinnin kehittäminen on kunnissa vielä hyvin eri vaiheissa ja toisaalta siitä, että vammaispoliittista näkökulmaa digitaalisten palvelujen käyttämiseen ei ole kunnissa ehkä koettu tarpeelliseksi. Vammaispoliittisten ohjelmien erilaiset painotukset asettavat kuitenkin vammaiset kuntalaiset eriarvoiseen asemaan.

 

Digitaalisten palvelujen kehittämistyössä tulisi makrotasolla pohtia niitä yhteiskunnallisia rakenteita ja käytänteitä, jotka rajoittavat tai estävät digitaalisten palvelujen käyttämistä. On myös tärkeää pohtia mikrotasolla konkreettisia ratkaisuja, joilla saadaan kehitettyä mahdollisimman esteettömiä ja saavutettavia palveluja. Digitaalisia palveluja suunniteltaessa on kuitenkin pohdittava kriittisesti, millaiset palvelut on tarkoituksenmukaista muuntaa digitaalisiksi. Lisäksi on huomioitava, että digitaalisten palvelujen käyttäminen vaatii käyttäjältä tiettyjä edellytyksiä. Digitaalisten palvelujen käyttöön vaadittavia taitoja, digitaalista osaamista, voidaan kuitenkin kehittää, joten näitä valmiuksia tulisi opettaa kaikille niin perusopetuksessa kuin toisella asteella.

 

Digitaalisia palveluja suunniteltaessa ja kehitettäessä kehittäjäasiakkaiden roolin tulisi olla keskeinen. Vammaisten henkilöiden erilaisten tarpeiden huomiointi digitaalisia palveluja kehitettäessä on tärkeää [6]. Luomalla mahdollisimman esteettömiä ja saavutettavia digitaalisia palveluja mahdollistetaan vammaispoliittisten tavoitteiden ja vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutuminen. Esteettömät ja saavutettavat digitaaliset palvelut palvelevat joka tapauksessa kaikkia kansalaisia ja kuntalaisia [7]. Vammaisten henkilöiden oikeus yhdenvertaisiin digitaalisiin palveluihin tulee tarvittaessa mahdollistaa positiivisten erityistoimien kautta [5]. Eri palvelut liittyvät kiinteästi monen vammaisen henkilön elämään ja parhaassa tapauksessa ne parantavat elämänlaatua ja mahdollistavat yhteiskuntaan osallistumisen ja vaikuttamisen. Kaikkien kansalaisten oikeus yhdenvertaisiin digitaalisiin palveluihin tulisi kirjata kaikkiin poliittisiin ohjelmiin niin kansallisella kuin paikallisella tasolla, jotta voidaan taata vammaisten kuntalaisten ja kansalaisten yhdenvertaiset mahdollisuudet digitaalisten palvelujen käyttämiseen.

 

Kaisa Kupari

Lapin yliopisto, eSosiaalityön maisterikoulutus

 

Pro gradu -tutkimus: ”Digitaalisiin palveluihin liittyvät diskurssit suomalaisessa vammaispolitiikassa – vammaispoliittisten ohjelmien kriittinen diskurssianalyysi”

 

Lähteet

 

[1] Saarenpää Ahti 2016: Oikeusinformatiikka. Teoksessa Niemi (toim.) Oikeus tänään. Osa 1. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja. Sarja C 64, 67-273.

 

[2] Euroopan digitaalistrategia 2010. http://eurlex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=COM:2010:0245:FIN:FI:PDF

 

[3] Hallitusohjelma 2015. Ratkaisujen Suomi. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.2015. http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Ratkaisujen+Suomi_FI_YHDISTETTY_netti.pdf/801f523e-5dfb-45a4-8b4b-5b5491d6cc82

 

[4] VAMPO 2010. Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle. Suomen vammaispoliittinen ohjelma 2010-2015.

 

[5] YK:n yleissopimus 2015. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja. Suomen YK-liitto. http://www.ykliitto.fi/sites/ykliitto.fi/files/vammaisten_oikeudet_2016_net.pdf

 

[6] Tägström Jenny, Baekgaard Anne, Teittinen Antti, Dahlberg Anna, Hjermstad Grete, Lagercrantz Helena, Laurent Johanna & Flo Ragna 2012: Trender i funktionshinderpolitiken i Norden. Rapport. Nordens Välfärdscenter. http://www.nordicwelfare.org/PageFiles/8988/Omvardsanalys.pdf

 

[7] Hyppönen Hannele 1999: Käyttäjistä muokkaajiksi: Ikääntyvien ja vammaisten henkilöiden osallistuminen kaikille sopivaan suunnitteluun. Teoksessa Nouko-Juvonen. Pyörätuolitango – näkökulmia vammaisuuteen. Edita Publishing Oy. Helsinki, 127-150.